Tomeranssi ja Jumppatuu olivat eilen ulkona. Tomeranssi otti kaksi hiekkasankoa käsiinsä ja alkoi pyöriä paikallaan. Päästi irti sangoista nähdäkseen sankojen lentävän. Tuloksena turvonnut vasen poski Jumppatuulla, joka sattui osumaan toisen sangon lentoradalle. Ei ole aina helppoa olla pikkusisarus sellaiselle isolle veljelle, joka sattuu olemaan aikamoinen koheltaja.
Tomeranssi on semmoinen kehveli epeli. Se keksii yhtä sun toista, mitä moni ei tule ajatelleeksikaan ja sitten sattuu ja tapahtuu. Kuten oma pikkusiskoni lapsena (ja ehkä vähän vieläkin ;D), esim. kun kiipesi kirjahyllyyn eikä päässytkään alas. Vanhemmat ihmettelivät vaivihkaista, hieman kysyvää "apua, auttakaa?" ääntelyä toisesta huoneesta ja paikalle saapuessaan huomasivat pienen tyttönsä kavunneen kirjahyllyn ylimmälle tasolle ja roikkuvan siellä pienoisessa hädässä. Tomeranssi muistuttaa tältä osin paljolti tätiänsä. Tomeranssi ei ehkä ole samalla tavalla rämäpää, kuin siskoni pienenä, mutta hän keksii muunlaisia erikoisuuksia ja kokeilee, ennenkuin miettii, mitä tästä saattaa seurata.
Jumppatuu on kuitenkin lujaa tekoa ja onneksi mitään pahempaa ei sattunut. Hoidimme kipeää poskea kylmäpakkauksella ja kipeää sielua sylillä. Jumppatuu ihan nukahti, sen verran uuvuttavaa oli huutaa ja olla pipi. Mutta herättyään hän oli jälleen reipas oma itsensä ja tänä aamuna ei enää paljon pipiä muistanukaan, vaikka turvoksissa tuo poski vielä on.
Mikä on hämmästyttävää, ja asia, joissa meillä aikuisilla on opeteltavaa, on se, että Jumppatuu ei kanna kaunaa veljelleen. Okei, sattui vahinko, ei ollut kivaa, mutta se oli eilen ja nyt on nyt. Siellä he leikkivät Lego Friendseillä lastenhuoneessa vailla kiistaa, kaunaa ja katkeruuksia. Osaavatko aikuiset jättää noin helposti eilisen tapahtumat eiliselle ja katsoa eteenpäin yhtä avoimin mielin, kuin lapset? Elää yhtä intensiivisesti nyt-hetkessä, muistelematta menneita ja murehtimatta tulevia? Siinäpä meillä opittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti