Päähäni alkoi tulvia ajatuksia vanhuudesta ja siitä, miten vanhuksia pitäisi hoitaa. On ihmisiä, jotka ihailevat vanhusten hoitamista kotona. Lasten tehtävä on huolehtia vanhoista vanhemmistaan. Mikäs siinä, jos rahkeet riittää. Kerron kuitenkin toisenlaisen näkökulman asiaan, koska se alkoi mieltäni vaivata.
Suvussamme on vanhus, jonka kotihoito on lähes mahdotonta. Vanhus on vaikeasti muistisairas sekä liikuntarajoitteinen. Häntä on jo vuosia hoidettu kotiinsa kotisairaanhoidon ja ainoan lapsen (sekä tämän puolison) aktiivisella avustuksella. Aluksi tilanne oli kohtuullisen hyvä. Vanhus pystyi vielä liikkumaan itse kotonaan ja vähän ulkona. Aluksi pyörätuoli oli vain ulkoillessa. Kotona hän pystyi keittämään kahvit ja puurot.
Nykyään hän on vaipoissa eikä liiku sohvalta tai sängystä kuin liikutettaessa. Hän ei tee mitään. Istuu katsomassa televisiota. Vessassa hän ei voi käydä itse, koska hän ei kykene liikkumaan itsenäisesti. Eikä hän tunnista vessahätääkään, ennenkuin liian myöhään. Tilat hänen kodissaan ovat hankalat hoidon kannalta. Kotiin pitäisi tehdä massiivinen ja kallis remontti, jotta saataisiin tarvittavia apuvälineitä esim. peseytymisen tueksi. Nyt hänet suihkutetaan pytyllä istuen, sillä suihkuun häntä ei voida siirtää tilojen ahtauden ja liikuntakyvyttömyyden vuoksi.
Vanhus on yksinäinen. Vaikka lapsi käykin häntä katsomassa ja tuomassa ostoksia viikottain, ei se poista vanhuksen yksinäisyyttä. Hän ei voi edes lukea, koska ei muista lukemastaan mitään, joten ei voi edes kirjojen avulla lievittää yksinäisyyttään.
Hänellä on diabetes, mutta muistaako hän syödä tasaisesti ja tarpeeksi?
Ihmisarvo?
Miksi sitten vanhusta ei oteta omaan (jälkeläisen) kotiin hoidettavaksi, kysyisi ihanteellista vanhusten kotihoitoa kannattava henkilö? Kyseisellä vanhuksella on yksi lapsi, joka on työssäkäyvä, kuten hänen puolisonsakin. Vanhus kuitenkin tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa. Kuka huolehtisi vanhuksesta jälkeläisen työpäivän aikana? Jälkeläisellä on myös yksi kotona asuva lapsi sekä lapsenlapsia. Lastenlasten hoito muuttuisi sen jälkeen pelkäksi haaveeksi, koska vanhuksen hoito söisi kaikki resurssit, se on varma.
Lisäksi tuohonkin kotiin pitäisi tehdä remontteja, jotta saattaisiin liikkumiseen ja nostelemiseen käytettäviä apuvälineitä mahtumaan paikoilleen.
Laitoshoito olisi tässä tapauksessa suoranainen pelastus. Vanhuksella olisi seuraa ja ympärivuorokautista hoitoa. Turvallisuus paranisi huomattavasti! En ymmärrä, miksi laitoshoitoa kammoksutaan, kun joskus se on helpotus kaikille osapuolille. Laitoshoitoa on haettu ja toivottu ja pitkään ja nyt lopultakin ovet ovat raottuneet tämän asian suhteen; vanhus pääsee osa-aikaiseen hoitoon (viikko-viikko- systeemillä). Toivottavasti se helpottaa vanhuksen arkea ja läheisten taakkaa.
Ennenaikaan vanhukset sentään tajusivat kuolla ajoissa. Nykyään vanhukset joutuvat olemaan vuodepotilaina jopa vuosikymmeniä (pahimmassa tapauksessa). Minä arvostan hyvää vanhuutta ja kunnollista hoitoa, siitä ei ole kyse. Mikä sitten on kunnollista hoitoa ihmiselle, joka ei ole elänyt tässä maailmassa enää aikoihin eikä kykene itsenäisesti mihinkään? Kotona yksinäisyydessä makuuttaminenko? Epäilen.
Entä kuinka suurta vastuuta läheisiltä voi vaatia vanhusten hoidossa? Pitääkö omaisten (esim. lasten tai lastenlasten) hylätä oman elämän tavoitteet ja toiveet vanhustenhoidon tieltä? On helppo ajatella hoitavansa vanhat vanhemmat omassa kotona, jos käsitys vanhuudesta on se, että he istuvat kiikkustuolissa jutustelemassa lepposia. Entä jos arki onkin se, että vanhus ei muista syödä ja on sekava tai karkailee, on vaikeasti muistisairas, puhuu rumia ja jopa kiusaa läheisiään (muistisairaudet voivat aiheuttaa tällaista käytöstä), ei kykene liikkumaan itsenäisesti edes pyörätuoliin, on syötettävä, vaipatettava jne..?
Helppoa ratkaisua ei taida olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti